Polkuja ja pannukahvia

Kuvia Salamajärven kansallispuistosta on vilahdellut sosiaalisen median retkeilyryhmissä viime aikoina tuon tuostakin. Perhon, Kinnulan ja Kivijärven kuntien alueella sijaitseva kansallispuisto on niin iso, että siellä riittää reittejä moneen makuun ja tarpeeseen, jopa useamman yön vaellukselle. Valikoin sopivan reitin jo aiemmin syksyllä, mutta vielä oli odotettava, että koko perheen yhteiset vapaapäivät osuivat yksiin poutapäivien kanssa. Kurikasta on Salamajärven kansallispuistoon runsaan kahden tunnin matka. Lähdimme aamusta kiireettömästi matkaan ja söimme lounaan Kyyjärvellä. Päivä oli sitä, mitä oli ennustettu: aurinkoa, jonkin verran pilviä, ei juuri tuulta, pari astetta lämmintä. Reitti perille Koirasalmelle oli hyvässä kunnossa, vaikka toki tiessä runsaiden sateiden jäljet näkyivät. Koirasalmen luontotuvan pihassa oli autoja, mutta omalle löytyi kyllä tilaa. Millainen väentungos vaikkapa Helvetinjärvellä olisikaan näin kauniina syysloman päivänä ollut!   Reittivalintani kolme

Lauhanvuoren kansallispuisto on tullut tutuksi vuosikymmenten varrella. Useimmiten tulee käytyä Spitaalijärvellä ja näkötornilla, joskus Kivijadalla ja Aumakivellä. Pari vuotta sitten sain kansallispuistoon uusia näkökulmia vuoren lakea kiertävällä 16 kilometrin Geobike-reitillä. Se on koko matkaltaan helppo mutta sen vuoksi vähän tylsä. Lauhanvuoren kansallispuistossa maastopyöräily on kuitenkin sallittua kaikilla poluilla, joten tämänkertaista maastopyöräreissua varten etsin kartalta ne kansallispuiston kohteet, jotka ovat vielä olleet käymättä: Huhtakorven lähteikön ja kivijadan, metsäpeura-aitauksen sekä Leikkistenkankaan. Jätin auton tien sivuun Kivijadan viitan kohtaan ja lähdin suoraan metsäpolulle kohti Kaivolammia. Alku oli vanhaa, kovasti heinittynyttä metsätietä, jossa oli tukeva sorapohja. Märkä heinikko kasteli sukat ja vähitellen kenkien sisäpuolenkin. Teeri lähti lentoon polun vierestä. Jo puolen kilometrin päässä matkan katkaisi ihana solina. Tien alitti kirkasvetinen p

Aiemmin kesällä tapasimme Repovedellä melojia, jotka olivat kahden yön vaelluksella varsin kevyellä melontakokemuksella. Melonta on laji, jota mielelläni harrastaisin, jos asuinpaikkani olisi runsasvesistöisempi. Keski-ikäisen elämäni varrella olen kokeillut kajakkia vain pari yksittäistä kertaa, mutta lyhyitä kanoottiretkiä harrastamme Kyrönjoella kerran kesässä. Sen verran melonta on kotona ollut tänä kesänä puheissa, että kävimme pari viikkoa sitten 11-vuotiaan poikani kanssa kokeilemassa kajakkikaksikkoa eli kaksin melottavaa kajakkia ohjatusti Seinäjoella. Kun melontakärpänen puraisi häntäkin, aloin tositarkoituksella selvittää, pääsisimmekö vielä tänä kesänä yhden yön melontaretkelle. Retki järjestyi Kalajoelle, missä ystäväpariskuntamme asuu. Perämeressä Kalajoella sijaitsee upea Rahjan saaristo, jonne Metsähallitus on rakentanut kaksi autiotupaa. Saarista löytyy myös useita laavuja ja kevyempiä tulipaikkoja. Kajakit saisimme huokeasti Kalajoen Ladulta, jonka melontatarvikevaras

Kurikkaan on kesäaikaan helppo lähteä tutustumaan vesiltä käsin, ellei kanoottiin nousu hirvitä. Kanootin vuokra maksetaan jäätelökioski Torin Tötteröön, josta saa mukaan pelastusliivit, melat ja avaimen urheilukentän rannassa sijaitsevan kanootin lukkoon. Etelä-Pohjanmaa ei sattuneesta syystä ole vesiurheilun keskuspaikkoja - aika vähän täällä on melottavaakaan. Jos Kurikka jostain vesiurheilusta on tunnettu niin vesihiihdosta, jota täällä harrastetaan jopa SM-tasolla. Kurikan kirkko Kyrönjoesta nähtynä. Urheilukentän rannasta lähtiessä reitin valitseminen ei ole kovin vaikeaa. Voi lähteä myötävirtaan Koskenkorvan padon suuntaan tai vastavirtaan Jyllinkoskea tai Pitkäkoskea kohti. Joen virtaus vaihtelee sen mukaan, juoksutetaanko Pitkämön tekoaltaasta vettä vai ei; harvemmin sitä kesäaikaan on kuitenkaan tarve ainakaan pitkään juoksuttaa. Melominen vastavirtaankin on siis hyvin leppoisaa hommaa. Meillä oli retkellämme mukana ensikertalainen, 11-vuotias poikamme. Kurikan kaupunki tarjo

Matkamme kulki yhä pohjoisemmas, ja oli tarpeen saada vietettyä yö Sallassa. Viime vuonna perustettu Sallan kansallispuisto näytti kartalla potentiaaliselta yöpaikalta, koska se sijoittuu Kuusamon ja Sallan välisen tien molemmin puolin. Ei siis olisi edes pakko kävellä pitkästi, maisemien katselu kun ei ollut nyt tavoitteena. Kaunisharjun kohdalla tien molemmin puolin näytti olevan laavuja.  Kolmiloukkosenvaaran laavu ja tuliterät pitkospuut. Levähdysalueelle illansuussa saavuttuamme katsoin parhaaksi lähteä itsekseni kirmaamaan muutaman sadan metrin päässä olevalle Kolmiloukkosenvaaran laavulle. Palasin autolle raportoimaan, että paikka oli tosi mukava, mutta mahdollisia telttapaikkoja oli rinteessä vain yksi ja sekin epätasainen. Järven toisella puolella kyllä näkyi toinen laavu, joka oli tasaisemmalla maalla. Kävimme kuitenkin mieheni kanssa seuraavaksi tiedusteluretkellä alhaalla Kaunisharjun laavulla. Siellä ei ollut telttapaikkoja ensinkään mutta kovat rakennustyömaat kyllä. Sall

Poukkoilevan reissumme odotetuin osuus oli omalta osaltani Hossan kansallispuisto. Värikallion ikivanhat kalliomaalaukset oli nähtävä, tuli taivaalta mitä tahansa. Julma-Ölkky tuli toivelistalla hyvänä kakkosena. Myös maastopyöräilyyn ja melontaan olisi kansallispuistossa mahtavat puitteet. Vettä kuitenkin satoi, ja toivelista kutistui Värikallioon ja siihen, että saisi sen jälkeen retkeilykamppeet kuivaksi.   Saavuimme myöhään iltapäivällä Hossaan. Ajoimme Julma-Ölkyn parkkipaikalle siinä toivossa, että Värikalliolta palatessamme jaksaisimme kävellä Julma-Ölkyn reittiäkin jonkin matkaa. Pisko oli niin sanotusti herkässä, kun lähdimme vaeltamaan Ala-Ölkyn laavua kohti yöretkikamppeet mukanamme. Reitti alkoi ihanan helppona sorapolkuna mutta vaihtui pian kuluttavaksi kivikoksi. Maisema Ala-Ölkyn järvelle oli kaunis. Polku kulki sen jyrkän rannan tuntumassa koko matkan. Melkein kolmen kilometrin matka oli tyssätä lapsen nälkäkiukkuun muutama sata metriä ennen määränpäätä. Pienen tankkauk

Suomen korkeimpiin vesiputouksiin kuuluva Hepoköngäs jää sen verran kauas valtaväylistä, että täytyi oikein erikseen perehtyä, miten sinne pääsee. Noin 24-metrinen putous sijaitsee Puolangan kunnan alueella Puolangalta Suomussalmelle johtavan tien varressa. Opasteet olivat hyvät ja parkkipaikalla oli tilaa. Satoi reippaasti. Autokuntamme oli kovasti lounaan tarpeessa, joten otimme ruuanlaittovälineet reppuun ja lähdimme taittamaan 600 metrin matkaa könkäälle.   Könkään yläpuolisella puolikodalla laitoimme ruuan tulille ja tutkimme lähiympäristöä. Oikealta johti portaat alas, mutta sieltä ei ollut minkäänlaista näkymää putoukselle. Puolentoista kilometrin mittaiselle geopolulle siitä sen sijaan olisi päässyt. Juuri kun saimme syötyä, sade yltyi entisestään. Jatkoimme matkaa Heinijoen yli putouksen alapuolelle. Puolivälin katselutasanteelta oli jo upeat näkymät könkäälle. Samalla tasanteella oli tieto, että köngästä on alun perin nimitetty ”Hevonpersieksi” - lieneekö putouksen muodolla o